Kirjoittaja: Matthew Hoh, 21. huhtikuuta 2020
alkaen CounterPunchilla
Tuo vihollisen sota kotiin; Vuoret laulavat kirjoittanut Nguyen Phan Que Mai
Olen syntynyt New Yorkin lähellä vuonna 1973, vuonna jolloin Yhdysvallat lopetti virallisesti sodansa Vietnamissa ja toi kotiin viimeisen taistelujoukonsa. Vietnamin sota, jonka vietnamlaiset tunnistivat Amerikan sotaksi, oli minusta aina poistettu, vaikka luin historiaa historian jälkeen, katselin dokumentteja ja merijalkaväen upseerina tutkin kopioita sodan aikaisesta Marine Corps -käsikirjasta. Siitä huolimatta, että sota jatkoi vielä muutaman vuoden syntymäni jälkeen Vietnamin kansalaisille, että Kambodzan ja Laosin kansat kärsivät joukkomurhia ja julmuuksia jo lapsuuteni, ja että tähän päivään asti, koska olen nyt mies hänen Neljännenkymmenenluvun lopulla, sekä Vietnamin että Amerikan perheissä, miljoonissa kärsivät kuolemat ja vammaisuudet Agentin myrkyllisten ja pysyvien vaikutusten takia, puhumattakaan tuhansista, jotka vuosittain tapetaan ja huijataan miljoonien Yhdysvaltain miljoonien tonnien räjähtämättömien jäännösten takia. pommeja pudotettiin Kambodžaan, Laosiin ja Vietnamiin, sota ei vaikuttanut minua henkilökohtaisesti. Vaikka yhteyteni nyt moniin Vietnamin veteraaneihin ja kokemukseni tapaamalla tuloksia perheenjäsenistä, jotka ovat menettäneet aviomiehensä, isänsä ja veljensä Agent Orange: lle, ovat yhteydet Vietnamin sotaan omaan elämääni ja omat kokemukseni sodasta Afganistanissa ja Irakissa on ollut yksinkertaisesti akateemista tai teoreettista.
Samana vuonna olen syntynyt Nguyen Phan Que Mai syntyi Vietnamin pohjoisosassa. Kuten kaikki vietnamilaiset, Que Mai kokee Amerikan sodan, sen kaukaisen synnyn, surkean teloituksen ja läsnäolon jälkimainingeissa täysin henkilökohtaisesti. Que Mai: lle sota olisi suoraan ja epäsuorasti kaiken taustalla. Mitään ei voitaisi muodostaa tai ilmaista ilman, että sodassa olisi jotain sisältöä. Kaikkien asioiden sota, totta kaikille Vietnamille, oli totta vain niille amerikkalaisille ja heidän perheilleen, jotka lähetettiin tappamaan ja tappamaan latentin kolonialismin ja kylmän sodan hysteerian taistelukentällä. Que Mai työskentelee selviytyäkseen viljelijänä ja katukauppiaana vuosia, kunnes stipendiohjelma lähetti hänet Australiaan opiskelemaan. Australiasta hän aloittaisi uran kehitystyössä ihmisten elämän parantamiseksi paitsi Vietnamissa, myös koko Aasiassa. Que Mai aloittaisi myös kirjoittamisprosessin, joka myötävaikuttaa yhtä hyvin paranemiseen ja sodasta toipumiseen samoin kuin kehitystyö, johon hän osallistui ja johti.
Vuoret laulavat on Que Mai: n yhdeksäs kirja ja ensimmäinen englanninkielinen kirja. Se on romaani yhdestä perheestä, joka yrittää selviytyä Vietnamin pohjoisosassa toisesta maailmansodasta seuraavien vuosien ajan Etelä-Vietnamin hallituksen tappion pohjoisosien kautta. Se on kirja, joka on saanut arvokkaita arvosteluja monien kriitikkojen, kuten New York Times, Publishers Weekly, ja Kirjasivu, ja sillä on 4.5 ja 4.9 tulokset Goodreads ja Amazon, joten kommenttini eivät heijasta Que Mai -prosessan voimakkaita ja kauniita ominaisuuksia tai hänen tarinankerronnansa aavemaista ja sivua käännyttävää tapaa. Pikemminkin haluaisin vain sanoa, että Yhdysvaltojen ihmisten tulisi lukea tämä kirja ymmärtääksemme, mitä olemme Yhdysvalloissa tehneet niin monille Yhdysvaltojen ulkopuolelle.
Useiden vuosien ajan, kun minulta kysytään, mitä kirjoja tulisi lukea ymmärtääksesi Yhdysvaltojen nykyisiä sotia muslimimaailmassa, olen suositellut kahta kirjaa, enkä nykyisistä sodista eikä molemmista Vietnamista: David Halberstamin kirjoja. Paras ja kirkkain ja Neil Sheehanin Kirkas loistava lie. Lue ne kirjat, jotka sanon ihmisille, ja ymmärrät miksi Yhdysvallat on näissä sodissa ja miksi nämä sodit eivät lopu. Nämä kirjat kertovat kuitenkin vähän sotien ihmisistä: heidän kokemuksistaan, kärsimyksistään, voittoistaan ja olemassaolostaan. Kuten Halberstam ja Sheehan tekevät Yhdysvaltojen ymmärtämiseksi näissä sotissa, niin Que Mai tekee ymmärtääkseen ihmisiä, jotka on kiinnitetty alla, hyödynnetty, lyöty heidän ympärilleen ja muotoiltu.
Lukemisen aikana oli useita kertoja Vuoret laulavat Ajattelin pysähtyä. Pahoinvointi ja kuumeinen paniikki, jonka kirja aiheutti minua lukeessani Que Main sanoja hänen perheestään (vaikka se on romaani, voidaan ymmärtää, että se on otettu suurelta osin hänen perheen historiasta) herätti monien irakilaisten ja afgaanien muistoja. Olen tiennyt, että monet ovat edelleen kotimaissaan, ja suurin osa heistä elää ja selviytyy jatkuvan sodan tai kenties jonkin taukon kautta. Syyllisyys sotaan, siihen, mihin olen osallistunut, ja mitä me kansana teimme niin monille miljoonille viattomille, ajaa itsemurha-ajatukseni, samoin kuin monet muut Yhdysvaltain veteraanit. Joten ehkä sen pitäisi olla…
Mitä Vuoret laulavat yksityiskohdat ja selitykset sodasta, ei pelkästään sen surun, kauhun, turhuuden, koettelemusten ja merkityksellisyyden yksityiskohdista, mutta myös sen kestävistä vaikutuksista sukupolvien ajan, jatkuvista uhraustarpeistaan ja poliittisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen ääriliikkeensä lisääntymisestä , ei ole rajoitettu vietnamilaiseen kokemukseen, vaan ulottuu kaikkiin, joihin sodan voimat ja päähänpistot koskettavat. Tietysti on olemassa elementtejä ja näkökohtia Vuoret laulavat jotka ovat ominaisia Vietnamin kokemukselle, samoin kuin Afganistanissa, Irakissa, Libyassa, Pakistanissa, Somaliassa, Syyriassa ja Jemenissä käydyissä sodissa on elementtejä ja näkökohtia, jotka ovat kunkin maan ainutlaatuisia. Silti siinäkin erotuksessa on samankaltaisuus, koska sodan syy, syy sellaisiin asioihin, olemme me, Yhdysvallat.
Que Mai on kirjoittanut ajattoman kirjan surusta ja menetyksestä sekä voitosta ja voitosta. Riippumatta siitä, onko Que Mai puhunut sukupolvien ajan Vietnamin ulkopuolella, miljoonia ihmisiä pommitettiin, asetettiin maan alle, pakotettiin pakenemaan ja epätoivoisesti elää miljoonia ihmisiä; hulluja, mutta selkeitä ihmisiä, jotka haluavat paeta ja selviytyä, mutta lopultakin kauhistuttaa ja korvata Yhdysvaltojen sotakoneen. Se on kirja myös amerikkalaisille. Ei millään tavalla peili meille, vaan ikkuna, näkymä siihen, mitä olemme tehneet ja teemme edelleen niin monelle ihmiselle kaikkialla maailmassa, sekä aikaisemmin, kun olin nuori että nytkin, kun ikään.
